Viikonloppuna Suomessa esiintyi legendaarinen rockyhtye U2. Bändi tunnetaan paitsi rockhistoriaa muuttaneista levyistään ja kiertueistaan myös halustaan vaikuttaa maailman epäkohtiin. Tästä maailmanparannusmeiningistä tuntuu riittävän mielipiteitä. Joitain se ei kosketa ollenkaan, kuten Iltalehden toimittajaa, joka kertoo keikkakokemuksestaan seuraavaa: ”Bono seisoo patsaana ja kertoo, että seuraava kappale on omistettu Myanmarin tunnetulle poliittiselle vangille Aung San Suu Kyille. Aihe tuntuu sillä hetkellä vesisateessa seisovasta keski-ikäisestä rock-kansasta kovin etäiseltä.”
En tiedä teistä, mutta mua on aina ärsyttänyt aivan suunnattomasti kun toimittaja kertoo yleisenä totuutena omia mielipiteitään. Mitä jos joku ei-niin-mediakriittinen lukee tuon jutun eikä tiedä että toimittaja ei tod ole kysynyt keneltäkään muulta yleisön jäseneltä MITÄÄN! Ja silti hän kehtaa kirjoittaa niin kuin tietäisi miltä ”rock-kansasta” tuntuu. Vaadinkin, että kyseinen kohta muutetaan totuudellisempaan muotoon ”Aihe tuntuu keski-ikäisestä Iltalehden toimittajasta eli minusta kovin etäiseltä, sillä minua nyt ylipäätään ei juuri kiinnosta muun maailman asiat paitsi siinä tapauksessa, että Suomi on ykkösenä jollain listalla. Samoista syistä käytän tässä jutussani sotilasjuntan vaatimaa nimitystä ”Myanmar” kun Bono puhuu ”Burmasta”, sillä en halua että kukaan aiheuttaa minulle ongelmia. Muiden ongelmilla ei silleen oo mulle välii.”
Koska en usko että Iltalehti suostuu oikaisuvaatimukseeni, kirjoitan teille tähän omat fiilikseni keikasta!
Kävin perjantaina katsomassa U2:sta. Olen kuunnellut ihan hirveästi bändin levyjä Joshua Tree ja Achtung Baby, muita en niinkään. Edellisen kerran näin orkesterin Stadikalla vuonna 1997, muistelen etten ollut kovin vaikuttunut vaan mua lähinnä harmitti seistä paikoillani tungoksessa screeniä tuijotellen monta tuntia.
Siksi en osannut odottaa erityisesti mitään perjantai-illalta. Bändi on mun mielestä maailman merkittävimpiä rockyhtyeitä ja eittämättä heillä olisi hieno show, kyllähän sellainen pitää nähdä kun on kerran mahdollisuus, ajattelin. Mutta en aavistanut, miten upea keikka, miten järjettömän vaikuttava kokemus siitä tulisi. Toinen toistaan hienommat biisit vyöryivät lavalta uskomattomalla voimalla. Valot ja screeneillä vilkkuvat kuvat veivät tunnelmasta toiseen – välillä oltiin valtavassa kimmeltävässä discossa, välillä satumaailmassa, ja välillä kosketettiin surullisempia asioita. Hieno Sunday Bloody Sunday -biisi, joka on alunperin kirjoitettu Pohjois-Irlannin ongelmien aiheuttamista kuolemista ja kauhuista, esitettiin nyt Iranin vuoden 2009 presidentinvaalien ympärille syttyneiden protestien ja niissä murhattujen ihmisten muistoksi. Sitten taas peilipallot kimalsivat ja riffit jyrisivät. Ja sitten yhtäkkiä tunnelma taas muuttui ja lavalla olikin vain neljä jätkää Irlannista jotka tekevät sitä mitä rakastavat.
Bono kehui suomalaisia siitä, että me ”jaksamme välittää myös niistä jotka ovat kaukana meistä ja joilla on asiat huonosti”. Tietäisit millaista täällä on ja mitä täällä puhutaan, mietin, mut sit ajattelin että ehkä se tietää – tuommoinen, kuten hän itsekin sanoi, ”ass-kissing” on toki psykologisesti parempi tapa saada viesti läpi kuin esim. se että huutaisi ”te ahdasmielinen ja rasistinen kansa, ajatelkaa vähän joskus muitakin!” Minuun ainakin kehujen kautta tullut syyllistys tehosi – menin välittömästi lahjoittamaan Unicefille rahaa Pakistanin tulvauhreja varten.
Äskeisestä lienee tullut selväksi, että pidän U2:n message-osastosta kovasti. Yleensä en koskaan itke missään muualla kuin yksin kotona, mutta nyt itkin monta kertaa, olin niin liikuttunut ja vaikuttunut. Ymmärrän toki, etteivät samat asiat voi koskettaa kaikkia, kuten vaikkapa mainittua Iltalehden toimittajaa, joka on vielä kaiken lisäksi rantautunut lehden palvelukseen Seiskasta. Mutta se, mitä en ihan ymmärrä, on se aggressio, minkä U2:n tai muiden bändien tai artistien maailmanparannus joissakin aiheuttaa. ”Mikä se luulee olevansa”, Bonosta sanotaan. ”Yrittää olla joku vitun jeesus. Olis hiljaa. Niitäkin on jotka puhuvat ammatikseen. Yrittää myydä levyjään. Hyi saatana. Toi vitun maijavilkkumaakin heti brassailee blogissaan että MINÄPÄ LAITOIN RAHAA UNICEFILLE. Bono on miljonääri, sen on pakko siis olla kusettaja. Se on saanut kaiken ja nyt se haluu Nobelin, joillekin ei vittu riitä mikään. Olen kuullut et U2 ei maksa verojaan, hahaa, tiesinhän mä että ne on kaksinaismoralisteja! Itse olen älykäs ja siksi tiedän et maailman ongelmat ei ikinä selviä. Kaikki jotka yrittää jotain hippeillä ja parantaa maailmaa on idiootteja. TE OOTTE KAIKKI IDIOOTTEJA! OLKAA VITTU HILJAA!”
Tunnistan tuon ajatteluketjun, sillä olen itse ns. ollut siellä. Vähän alle kaksikymppisenä, synkimpään grungeaikaan, silloin kun kaikki (myös minä) lauloivat että with the light’s out it’s less dangerous, here we are now, entertain us, päätin että maailmassa kuolee lapsia koko ajan nälkään, näin on aina ollut ja kukaan ei voi sille mitään ja se ei tule koskaan loppumaan, tämän takia on selvää että kaikki taistelu paremman maailman eteen on turhaa, naurettavaa, lapsellista ja halveksuttavaa.
En ollut kauan sitä mieltä. Aika pian tulin siihen tulokseen, että maailman ongelmien ulkopuolelle vetäytyminen kyynisyyteen ja omaan muka-älykkyyteen vedoten on moraalisesti laiskinta mitä ihminen voi tehdä. Yhden ongelman eteen toimiminen ei tietenkään ratkaise muita samaan aikaan olemassa olevia yhtä isoja tai isompia ongelmia, mutta ei se myöskään niitä mitätöi. Lapsia kuolee edelleen nälkään maailmassa koko ajan, ja se on kauhistuttavaa, mutta toisaalta moni asia maailmassa on kuitenkin parantunut ihan vain siksi, että jotkut ovat muiden välinpitämättömyydestä ja pilkasta huolimatta päättäneet että tämä ei voi olla näin ja alkaneet taistella. Naiset saavat äänestää. Mustat ja valkoiset käyvät samoja kouluja. Ylipäätään lapset pääsevät kouluun vaikka olisivatkin köyhiä. Eivät kaikkialla, mutta monessa maassa, monessa paikassa, eikä se todellakaan ole aina ollut niin.
Bonolle ja U2:lle on vittuiltu maailmanparantamisesta niin paljon, etten voi mitenkään kuvitella sen olevan hyvä markkinointikikka. Silti he jatkavat sitä vuodesta toiseen. Se on epämuodikasta, se ei ole ajan hengen mukaista. Se on rohkeaa, kunnioitettavaa, liikuttavaa. Neljä jätkää Irlannista ovat tehneet vuosikymmeniä mahtavaa, uudistavaa, ennakkoluulotonta musiikkia yhdessä, ja nyt he tekevät maailman hienoimpia stadionkiertueita. Kiitos.
