Tänään on Irinan konsertti Savoyssa, ja meizi vierailee lavalla yhden biisin ajan. Siellä nähdään!
Tänään on Irinan konsertti Savoyssa, ja meizi vierailee lavalla yhden biisin ajan. Siellä nähdään!
Kiertue rapsahti käyntiin hienosti viime viikonloppuna, oli tosi kivaa. Kiitos kaikille! Nyt tällä viikolla ollaan menossa Lahteen ja Tampereelle ja niissähän on aina aivan huippua. Sinne kaikki! Tarjolla kaikenlaista, uutta ja vanhaa ja hauskaa ja siistismiä.
Kävin eilen Tampereella jossa nauhoitettiin Ylen Nenäpäivän erikoisjakso Tartu mikkiin -ohjelmasta, mun lisäksi vieraina olivat Irina, Cheek ja Pete Parkkonen. Se tulee ulos 5.11. Irden kanssahan tehtiin mainio Kunnon syy -biisikin joka löytyy vastailmestyneeltä Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista -kokoelmalta. Tuo biisi kuullaan nyt tulevana sunnuntaina Dance-ohjelmassa! Siis vastaanotinten ääreen liimautukaatte. Pääsette ihailemaan peräti kahta raskaana olevaa naista, sillä myös minä odotan vauvaa. Laskettu aika on alkukeväästä.
Mahtavia syyspäiviä ja nähdään pian lavoilla ja turuilla ja toreilla ympäri maan! Ikävöin teitä pupuset!
Meikäläinen on liesunnut Italiassa ja Tanskassa ja on ollut sairaan siistiä. Mutta aivan ihanaa on myös palata ns. lauteille! Kiertue jyrähtää käyntiin huomenna perjantaina Ikaalisista, lauantaina vuorossa Lapua. Syksyyn on luvassa kaikenlaista uutta ja vanhaa ja uskomatonta siistismiä. Tervetuloa!
Viikonloppuna Suomessa esiintyi legendaarinen rockyhtye U2. Bändi tunnetaan paitsi rockhistoriaa muuttaneista levyistään ja kiertueistaan myös halustaan vaikuttaa maailman epäkohtiin. Tästä maailmanparannusmeiningistä tuntuu riittävän mielipiteitä. Joitain se ei kosketa ollenkaan, kuten Iltalehden toimittajaa, joka kertoo keikkakokemuksestaan seuraavaa: ”Bono seisoo patsaana ja kertoo, että seuraava kappale on omistettu Myanmarin tunnetulle poliittiselle vangille Aung San Suu Kyille. Aihe tuntuu sillä hetkellä vesisateessa seisovasta keski-ikäisestä rock-kansasta kovin etäiseltä.”
En tiedä teistä, mutta mua on aina ärsyttänyt aivan suunnattomasti kun toimittaja kertoo yleisenä totuutena omia mielipiteitään. Mitä jos joku ei-niin-mediakriittinen lukee tuon jutun eikä tiedä että toimittaja ei tod ole kysynyt keneltäkään muulta yleisön jäseneltä MITÄÄN! Ja silti hän kehtaa kirjoittaa niin kuin tietäisi miltä ”rock-kansasta” tuntuu. Vaadinkin, että kyseinen kohta muutetaan totuudellisempaan muotoon ”Aihe tuntuu keski-ikäisestä Iltalehden toimittajasta eli minusta kovin etäiseltä, sillä minua nyt ylipäätään ei juuri kiinnosta muun maailman asiat paitsi siinä tapauksessa, että Suomi on ykkösenä jollain listalla. Samoista syistä käytän tässä jutussani sotilasjuntan vaatimaa nimitystä ”Myanmar” kun Bono puhuu ”Burmasta”, sillä en halua että kukaan aiheuttaa minulle ongelmia. Muiden ongelmilla ei silleen oo mulle välii.”
Koska en usko että Iltalehti suostuu oikaisuvaatimukseeni, kirjoitan teille tähän omat fiilikseni keikasta!
Kävin perjantaina katsomassa U2:sta. Olen kuunnellut ihan hirveästi bändin levyjä Joshua Tree ja Achtung Baby, muita en niinkään. Edellisen kerran näin orkesterin Stadikalla vuonna 1997, muistelen etten ollut kovin vaikuttunut vaan mua lähinnä harmitti seistä paikoillani tungoksessa screeniä tuijotellen monta tuntia.
Siksi en osannut odottaa erityisesti mitään perjantai-illalta. Bändi on mun mielestä maailman merkittävimpiä rockyhtyeitä ja eittämättä heillä olisi hieno show, kyllähän sellainen pitää nähdä kun on kerran mahdollisuus, ajattelin. Mutta en aavistanut, miten upea keikka, miten järjettömän vaikuttava kokemus siitä tulisi. Toinen toistaan hienommat biisit vyöryivät lavalta uskomattomalla voimalla. Valot ja screeneillä vilkkuvat kuvat veivät tunnelmasta toiseen – välillä oltiin valtavassa kimmeltävässä discossa, välillä satumaailmassa, ja välillä kosketettiin surullisempia asioita. Hieno Sunday Bloody Sunday -biisi, joka on alunperin kirjoitettu Pohjois-Irlannin ongelmien aiheuttamista kuolemista ja kauhuista, esitettiin nyt Iranin vuoden 2009 presidentinvaalien ympärille syttyneiden protestien ja niissä murhattujen ihmisten muistoksi. Sitten taas peilipallot kimalsivat ja riffit jyrisivät. Ja sitten yhtäkkiä tunnelma taas muuttui ja lavalla olikin vain neljä jätkää Irlannista jotka tekevät sitä mitä rakastavat.
Bono kehui suomalaisia siitä, että me ”jaksamme välittää myös niistä jotka ovat kaukana meistä ja joilla on asiat huonosti”. Tietäisit millaista täällä on ja mitä täällä puhutaan, mietin, mut sit ajattelin että ehkä se tietää – tuommoinen, kuten hän itsekin sanoi, ”ass-kissing” on toki psykologisesti parempi tapa saada viesti läpi kuin esim. se että huutaisi ”te ahdasmielinen ja rasistinen kansa, ajatelkaa vähän joskus muitakin!” Minuun ainakin kehujen kautta tullut syyllistys tehosi – menin välittömästi lahjoittamaan Unicefille rahaa Pakistanin tulvauhreja varten.
Äskeisestä lienee tullut selväksi, että pidän U2:n message-osastosta kovasti. Yleensä en koskaan itke missään muualla kuin yksin kotona, mutta nyt itkin monta kertaa, olin niin liikuttunut ja vaikuttunut. Ymmärrän toki, etteivät samat asiat voi koskettaa kaikkia, kuten vaikkapa mainittua Iltalehden toimittajaa, joka on vielä kaiken lisäksi rantautunut lehden palvelukseen Seiskasta. Mutta se, mitä en ihan ymmärrä, on se aggressio, minkä U2:n tai muiden bändien tai artistien maailmanparannus joissakin aiheuttaa. ”Mikä se luulee olevansa”, Bonosta sanotaan. ”Yrittää olla joku vitun jeesus. Olis hiljaa. Niitäkin on jotka puhuvat ammatikseen. Yrittää myydä levyjään. Hyi saatana. Toi vitun maijavilkkumaakin heti brassailee blogissaan että MINÄPÄ LAITOIN RAHAA UNICEFILLE. Bono on miljonääri, sen on pakko siis olla kusettaja. Se on saanut kaiken ja nyt se haluu Nobelin, joillekin ei vittu riitä mikään. Olen kuullut et U2 ei maksa verojaan, hahaa, tiesinhän mä että ne on kaksinaismoralisteja! Itse olen älykäs ja siksi tiedän et maailman ongelmat ei ikinä selviä. Kaikki jotka yrittää jotain hippeillä ja parantaa maailmaa on idiootteja. TE OOTTE KAIKKI IDIOOTTEJA! OLKAA VITTU HILJAA!”
Tunnistan tuon ajatteluketjun, sillä olen itse ns. ollut siellä. Vähän alle kaksikymppisenä, synkimpään grungeaikaan, silloin kun kaikki (myös minä) lauloivat että with the light’s out it’s less dangerous, here we are now, entertain us, päätin että maailmassa kuolee lapsia koko ajan nälkään, näin on aina ollut ja kukaan ei voi sille mitään ja se ei tule koskaan loppumaan, tämän takia on selvää että kaikki taistelu paremman maailman eteen on turhaa, naurettavaa, lapsellista ja halveksuttavaa.
En ollut kauan sitä mieltä. Aika pian tulin siihen tulokseen, että maailman ongelmien ulkopuolelle vetäytyminen kyynisyyteen ja omaan muka-älykkyyteen vedoten on moraalisesti laiskinta mitä ihminen voi tehdä. Yhden ongelman eteen toimiminen ei tietenkään ratkaise muita samaan aikaan olemassa olevia yhtä isoja tai isompia ongelmia, mutta ei se myöskään niitä mitätöi. Lapsia kuolee edelleen nälkään maailmassa koko ajan, ja se on kauhistuttavaa, mutta toisaalta moni asia maailmassa on kuitenkin parantunut ihan vain siksi, että jotkut ovat muiden välinpitämättömyydestä ja pilkasta huolimatta päättäneet että tämä ei voi olla näin ja alkaneet taistella. Naiset saavat äänestää. Mustat ja valkoiset käyvät samoja kouluja. Ylipäätään lapset pääsevät kouluun vaikka olisivatkin köyhiä. Eivät kaikkialla, mutta monessa maassa, monessa paikassa, eikä se todellakaan ole aina ollut niin.
Bonolle ja U2:lle on vittuiltu maailmanparantamisesta niin paljon, etten voi mitenkään kuvitella sen olevan hyvä markkinointikikka. Silti he jatkavat sitä vuodesta toiseen. Se on epämuodikasta, se ei ole ajan hengen mukaista. Se on rohkeaa, kunnioitettavaa, liikuttavaa. Neljä jätkää Irlannista ovat tehneet vuosikymmeniä mahtavaa, uudistavaa, ennakkoluulotonta musiikkia yhdessä, ja nyt he tekevät maailman hienoimpia stadionkiertueita. Kiitos.
Helsingin Sanomat uutisoi tänään, kuinka nimekäs amerikkalainen viikkolehti Newsweek on rankannut Suomen maailman parhaaksi maaksi. Listaus perustuu viiteen mittariin: koulutukseen, terveyteen, elämänlaatuun, talouden dynaamisuuteen ja poliittiseen ympäristöön.
Elämänlaatu, jonka mittaamiseen käytettiin muun muassa tasa-arvoa, väkivaltarikoksia ja työttömyyttä, oli Suomessa neljänneksi paras. Helsingin Sanomissa ”Suomi on paras” -uutisen viereisellä sivulla rikosylikomisario Juha Rautaheimo sanookin, että väkivaltarikokset eivät ole ainakaan Helsingissä yleistyneet ja raaistuneet.
Kivaa! Mutta valitettavasti Töölön sairaalan neurokirurgian ylilääkäri Juha Hernesniemellä on toinen näkökulma. ”Jos Helsingin luvut eivät ole kohonneet, raakuus on ainakin lisääntynyt. Erityisesti ulkomaalaiset, nuoret värilliset turistit ja maahanmuuttajat ovat joutuneet kokemaan kovia. Heitä on hakattu ja potkittu, seurauksena kuukauden sisällä puolen tusinaa vakavaa aivoruhjevammaa ja pysyvä invaliditeetti. Suomalaisen miehen tavallisin aivovamma johtuu humalassa kaatumisesta, ulkomaalaisen vamma johtuu pahoinpitelystä. Sairaalaan joutuneissa on maahanmuuttajataustaisia henkilöitä ja esimerkiksi yksi meksikolainen nuori opiskelija, joka oli turistina Helsingissä. Hän oli viikkoja tajuttomana, ja hänellä on pysyvä aivovamma”, Hernesniemi kertoo.
Ylikomisario Rautaheimon mielestä Helsingissä ei ole rasistista rikollisuutta ollenkaan. ”Osapuolet voivat olla ulkomaalainen ja suomalainen, mutta pahoinpitely ei silti ole rasistinen”, hän toteaa.
Siitä, suhtautuvatko suomalaiset maahanmuuttajiin rasistisesti ja aggressiivisesti,
voi tehdä omat päätelmänsä jokainen, joka seuraa nettikeskusteluja. On kivaa varsinkin Suomen brändityöryhmän kannalta, että Newsweekissä tehtiin mukava lista, mutta on tärkeää samalla muistaa, että totuus muuttuu sen mukaan miten se kuvaillaan ja ilmoitetaan. Ja on hyvä muistaa, että samat poliitikot, jotka nyt tuulettavat tulosta, olivat hanakoina kuittaamassa Pride-kulkueen taannoiset väkivaltaisuudet sanomalla ”No nehän tavallaan ite kerjäs sitä.”
Olishan se hienoo et näin ei ois, mut tää on silti lottovoitto, torvensoitto aamunkoitto kaiken korjaa, koeta unohtaa.
No niin jäbät ja muijat, kesän viimeistä viedään! Kuuntelen juuri nyt yhtä maailmankaikkeuden parhaista levyistä eli Alice Cooperin Welcome To My Nightmarea ja kerään uskomatonta pheelistä. Kuudelta räjähtää Ankkarockissa! Mahtavuuuuus!
Tänä viikonloppuna oltiin Porvoossa ja Nurmijärvellä. Ensinmainittu oli pitkästä aikaa klubikeikka, ihanaa! Tiivis tunnelma ja hieno meininki. Päätin etten jaksa nyt taas vetää tanssipotpuria Liian kauan – Mistä tietää että on, vaan sen sijaan vedetään Liian kauan pitkällä rumpuintrolla ja mä vedän siihen päälle omast elämäst kaikenlaisia discobiisejä. ”Oon miettinyt tän homman, siitä tulee hyvä!” vakuutin. Lavalla kävi kuitenkin niin ettei mulle tullut mieleen YHTÄKÄÄN muuta artistia kuin Madonna. Lauloin Material Girliä, sit sekoilin jotain, sit lauloin Like a Virginiä, sit sekoilin taas jotain, sit lauloin paria omaa biisiä. Hihii se oli hilaarious! ”Ai sä olit oikein miettinyt ton!” kommentoivat jäbät keikan jälkeen. Valomies-Jami taas sanoi et ”Siinä vaiheessa keikkaa mä mietin et tää show tulee kestämään kaksi tuntia”. Hienoja elämän hetkiä. Suunnittelen revanssia jollekin syksyn klubikeikoista, odottakaapa vain!
Tapahtuneen kunniaksi laitoin Taaborinvuorelle päälle Madonna-t-paidan. Taaborinvuoren alue oli tosi hieno, paikalla oli hirveästi ihmisiä ja valtavan paljon lapsia ja ihan järjettömän kuuma. Liian kauanissa tehtiin yleisön lasten kanssa tanssisarjaa, ja sitä tehdessä ja laulaessa mietin välillä nyt kyllä kohta loppuu kunto tai henki tai jotain… mutta ei loppunut! Sen sijaan koettiin kaikki saunaefekti, siis se että on niin kuuma että myös ihon kylmäpisteet reagoivat, ja sit tulee vilunväreitä keskelle hiessä lillumista. Myös ajoittaisia ruumiistairtautumiskokemuksia tapahtui. Rock’n'roll! Loppupäivä piti syödä suolaa ja juoda vettä ja varoa tajunnan menetystä.
Ens viikko on viimeinen kesäviikko meidän osalta, nyyh. Onneksi loma ei oo kauheen pitkä, vaivaiset puolitoista kuukautta. Syksy kun alkaa niin ruvetaan soittamaan Kuuraisia puita, odotan innolla. Ja muutenkin on kaikkia suunnitelmia, askaa. Nähdään pian!
Pitkä kuuma kesä klo 19.30-21 MTV3-kanavalla ja Särkänniemessä!
20. Juha Vainio -palkinto, eli joka vuosi merkittävälle suomalaiselle sanoittajalle jaettava palkinto, meni tänä vuonna Maijalle! Tunnelmia palkintojenjakotilaisuudesta täällä.
Aiemmat palkinnon saaneet ovat
2009 Dave Lindholm
2008 Sinikka Svärd, Jukka Virtanen
2007 Pauli Hanhiniemi
2006 Edu Kettunen
2005 Mikko Alatalo ja Harri Rinne
2004 Jorma Toiviainen
2003 Ismo Alanko
2002 Anni Sinnemäki, Sauvo Puhtila
2001 J. Karjalainen
2000 Pekka Ruuska
1999 Tuomari Nurmio
1998 Tero Vaara
1997 Martti Syrjä
1996 Gösta Sundqvist
1995 Heikki Salo
1994 Pertti Reponen
1993 Vexi Salmi
1992 Hector
1991 Juice Leskinen
ja meinasin hengittää väärään kurkkuun kun näin naamani isolla lehdessä ja otsikon ”Jooga paransi minut”. Hmm, yllättävän new age -henkinen, jopa kreisahtava on tuo tyyppi, ajattelin! Varmaan se pyörii alastomana hippinä alastomien hippien seassa Savossa. Kyseessä oli Iltalehden tv-liite jonka jutussa puhutaan jälleen meizin nyt jo (toivottavasti) menneistä ääniongelmista, joihin jooga yhdistettynä osteopatiaan ja cvt:hen on tuonut suuren avun. Onhan näistä puhuttu täälki, kyl te tiedätte. Mutta siis haluan tässä sanoa että kyse on vain taas siitä samasta asiasta, pienestä opista ja avusta pikkuisella urallani, en ole tullut hulluksi enkä tehnyt parannusta enkä muutenkaan parantunut mistään. En halua tietääää kuinka ehyeksi tullaan! Siteeraa itseään hän.
Juttu on lehdessä siksi että sunnuntaina esiinnyn MTV3:n Pitkä kuuma kesä -ohjelmassa, ohjelman voi nähdä klo 19.30-21 ja myös paikan päälle Särkänniemeen voi tulla. Esitän yhden yllättävän lainabiisin (tai emmä tiiä onkse yhtään yllättävä) ja Dingon ja Yön, joka siis on uusi sinkku. Biisistä on olemassa myös Jukka Immosen tekemä hieno remix! Pysykää kuulolla!
Kääk, kesässä enää neljä keikkaa jäljellä! Milloin näistä tuli näin lyhyitä. Onneksi syksyllä taas päästään gigsukoille. Pussauksia ja halauksia taas täältä sinne ja muualle, tavataan pian!
