Älypuhelinvalmistajat markkinoivat puhelimiaan musiikkilaitteina, mutta kun tulee puhe hyvitysmaksuista, ne eivät olekaan musiikkilaitteita vaan puhelimia. Toisin kuin Effi haluaa esittää, hyvitysmaksukorvaus ei suinkaan ole mikään järjestöille kerättävä maksu, vaan se tulee suoraan tekijöille joko henkilökohtaisina korvauksina tai kulttuurin edistämiskeskusten (Esek, Avek ja Luses) kautta.

Olen sataprosenttisesti Arhinmäen takana, mitä tulee Tekijänoikeuslain laajentamiseen ja uusimiseen. Luovan työn tekijän palkka työstään täytyy turvata, eikä sitä rahaa saa siirtää sijoittajien voitoksi.

Elvis ry:n Eija Hinkkalan hyvä kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Siitä tuli muuten mieleeni että olin tässä taannoin Manalassa laulamassa karaokea, ja sielläpä ensin ei kuulunut juuri mitään mistään, vähän rumpuja jostain pikkuisesta kaiuttimesta katonrajasta, ja karaokeisäntä-baarimikko ei osannut tehdä mitään (mutta soitti silti biisejä), sanoin että ehkä tuo tuossa roikkuva isosta kaiuttimesta tuleva piuha kannattaisi laittaa kiinni johonkin, mutta hän vain sanoi että pitää odottaa ”teknikkoa”. ”Teknikko” (eli toinen baarimikko) tuli ja laittoi kyseisen piuhan kiinni, ja karaokelevy alkoi kuulua normaalisti. Sen jälkeen kuitenkin laulumikit olivat liian kovalla ja kiersivät ja vinkuna oli hirvittävä ja kansa piteli korviaan ja karaokeisäntä-baarimikko seisoi kärsivän näköisenä siellä earit korvissa eikä tehnyt mitään. Menin huutamaan sille että voisinko tulla sinne tsekkaamaan niitä laitteita kun sinä et niistä selkeästi mitään tajua (olenhan pehmeä ja joustava luonteeltani) ja hän sanoi että ET MISSÄÄN TAPAUKSESSA, ja sanoin hälle että nyt ne earit pois korvista, jos täällä kiertää niin sun pitää tehdä jotain eikä vaan murjottaa siellä, hän sanoi että VAI NIIN, sitten kurkin siitä tiskin yli ja kysyin että mikä toi yks kanava on joka on täysillä, hän sanoi EI SE MIKÄÄN OO EI OO EES PIUHAA KIINNI SIINÄ, sanoin että laitapa se nyt kuitenkin nollalle se vola siitä, hän laittoi, kierto loppui. Ja mua ei ees heitetty ulos! Onneksi puutuin asiaan ja PELASTIN KAIKKIEN ILLAN. Tästä tuli taasen mieleeni että usein tietäisin myös kaikki ajoreitit taksikuskeja paremmin, ja muutenkin voisin hoitaa kaikki asiat, en kyllä jaksaisi, mutta voisin.

Mutta siis: rakas rakas Tampere, harmittaa kovasti niiden puolesta jotka olivat tulleet viimeistä kertaa meidän kanssa bailaamaan sinne. Olisin todella toivonut Tammerfestin järjestäjiltä parempaa tilannetajua paikan valinnan suhteen.

Sen sijaan Lahden Öissä ei ollut minkäänlaista valituksen sijaa! Ihana kesäilta, loppuunmyyty tori, huikea Jukka Poika ennen meitä, yleisö lauloi, oli sairaan siistiä, ihana Jenni Vartiainen meidän jälkeen, sit lähdettiinkin eikä kuultu Apulantaa joka arvatenkin oli järisyttävä. Hämeenlinnan Sirkustakaan ei voi todellakaan moittia, paikka toimii, kiitos! Sit mentiin Kaustisen kansanmusiikkijuhlille, se oli jännittävää, sillä musiikkityylimme ei varsinaisesti ole kansanmusiikkia. Olen kyllä nähnyt että iTunesissa on joskus lukenut meille genrenä ”World”, eli ehkä me kuitenkin ollaan kansanmusaa. Tai siis maailmanmusaa. Mitä niitä on. Festarin teemana oli laulunkirjoittajuus, ja juttelin siellä aika paljon biisien synnystä, oli tosi hieno keikka sielläkin. Ihana viikko!

Seuraava viikko alkoi taas uudella genrerajojen ryskäyksellä, oltiin näet Keitele Jazzissa. Meitä ennen soitti Pelle Miljoona sellaisella erikoiskokoonpanolla jossa oli taustalaulajia ja jousia, oli tosi hieno! Pelle on ihanista ihanin. Ja mekin tietysti oltiin. Aamulla tultiin välipäiväksi kotiin Helsinkiin  ja menin katsomaan Princeä, oli kuuma, olin väsynyt, selkää särki, tajusin että mun on lopetettava musiikkihommat koska en jaksaisi katsoa edes maailmanluokan esiintyjää vaan haluaisin mieluummin juoda vichyä maaten divaanilla. Mutta sitten keikka alkoi! Ja oli mieletön. Real music with real musicians, sanoi Prince, ja tanssitti, laulatti, nauratti. Ihan sairaan siistiä! Kävelin kotiin Käpylään kesäyössä ja olin onnellinen. Seuraavana päivänä mentiin Ristiinaan jossa on Metsälinna-niminen tanssilava, jännitti, sillä me ei olla hirveesti tanssilavoja tehty koska joskus taannoin tehtiin muutama ja se ei jotenkin toiminut. Mutta nyt toimi! Kuumuus, pimeys, puiset rakenteet,  mahtava meininki.

Seuraavana päivänä oli sit Saimaa Open Air ja Haukivuoren Hummeripoikarock, uskomaton tuplapäivä! Saimaa Openissa oli kaunista, mutta kaikkien settejä lyhennettiin vartilla jostain syystä, ja meidän soittoaika oli tosi aikainen ja jengi siinä hiljalleen valui alueelle ja jotenkin tuntui että on ollut siistimpääkin joskus, vaikka keikka oli kyl hyvä, miksi sitä nyt huonoja keikkoja tekiskään. Mukavaa oli se että päästiin uimaan. Ja sit lähdettiin huristamaan Haukivuorelle, Hummeripoikarockissa oli ihana rokkimeininki johon en oo vuosiin  törmännyt mutta joka tuntui jotenkin tosi tutulta ja ihanalta. Rento, hyvä fiilis. Lava ei ollut valtava mutta äärimmäisen järkevä ja hyvä. Kaikki oli kaunista, lamput, kuuma pimeys.

Siihen päättyi se kaksiviikkoinen. Jälkimmäisen lauantain päälle loivat surullista varjoa maailmalta kantautuvat ikävät uutiset Norjan tapahtumista ja Amy Winehousen kuolemasta. Amy oli hieno artisti, lepää rauhassa – siellä missä olet, Janis Joplin laulaa sulle honey I know, baby I know just how you feel.

Norjan tapahtumat olivat, kuten kaikkialla on todettu, kammottava asia monella tavalla. Maailmassa on paljon vihaa, ja viha synnyttää lisää vihaa. Näilläkin sivuilla oli ennen kommentointimahdollisuus, mutta maahanmuuttokriitikoita kritisoivan kirjoitukseni jälkeen se muuttui ahdistavaksi homma-forumin klooniksi, kuten tuntuvat muuttuvan nykyään melkein kaikki muutkin keskustelupalstat.

Älkäämme antako tilaa vihalle ja vihapuheelle. Älkäämme sulkeko suitamme ja ummistako silmiämme vain siksi, että jotkut vääntelevät valheet totuudeksi ja totuudet valheeksi ja väittävät, että vihapuheiden tuomitseminen on sensuuria. Se ei ole sitä. Ja älkäämme antako noiden samojen sananvääntelijöiden saada meitä luulemaan, että suvaitsevaisuus on huono piirre ihmisessä, sillä se ei ole, se on hyvä. Olkaamme suoraselkäisinä idealisteja ja rauhanpuolustajia, ja puolustakaamme niitä, joilla on asiat huonommin kuin meillä, vaikka heidän uskontonsa olisikin eri kuin meidän. Sanokaamme, mitä ajattelemme, mutta älkäämme ruvetko tappelemaan niiden kanssa, joiden sydämen ja silmät viha sokaisee, sillä se on turhaa.

Ensi viikolla me rokataan Kokkolassa ja Kalajoella, ja sit on vähän taukoa ja sit Tavastia – Tavastia – Turku. Torstain Tavastialle on vielä tilaa, mutta ihan viime tippaan en lipunostamisen jättämistä suosittele. Turun Linnan juhliin lippuja on mennyt kuulemma hyvin, mutta mukaan mahtuu kyllä vielä. Pus mus kullat, nähdään!

Kuvat vaihtuvat screenillä lavalla bändin takana yhden biisin aikana. Yleisö siis toki näkee ne, mutta ei tuijota tai tarkkaile niitä koko iltaa. Älä siis suotta ujostele vaan lähetä kuvasi sähköpostilla osoitteeseen festarikuvat@gmail.com!

Mutta rock’n'roll-retkellä ei paljon Nalle Puheja lueta! Vaan juodaan alastomana verta ja lauletaan for those about to rock (fire!) we salute you! Eikä sellaista viitti julkisessa liikennevälineessä tehdä, joutuu putkaan. Siispä valitsin vihreän junavaihtoehdon sijasta saastuttavan yksityisautoilun eli ns. puuratin.

Tarina kertoo, että kunnon vanhanajan (eli wanhanajan) iskelmästarat ajavat aina itse keikoille kalliilla mersuilla, joissa on puinen ratti. Tämä yksityiskohta on mulle sinänsä merkityksetön, sillä en tiedä mitä materiaalia ratit yleensä ovat. Autoista en koskaan muista tai tunnista merkkiä, hädin tuskin edes värin huomaan. Mutta puuratti-termi on erittäin käyttökelpoinen! Saavuin siis puuratti-meiningillä Riihimäelle, autossa, joka oli ehkä Volvo tai joku muu järkevä. Mitä keskiluokkaisuutta! Onneksi oli veri, alastomuus yms. Ja onneksi pääsin taka-alueella Stam1na-yhtyeen Hyrden kainaloon valokuviin, ne ovat nähtävissä facebook-profiilissani. Hänellä oli epäkeskiluokkainen eli todella hieno vaate päällä, se muistutti vähän sitä Kie von Hertzeniltä ostamaani asua! Kuvaushetken jälkeen tajusin että multa on jäänyt mikrosortsit kotiin ja hame on lyhyt ja keikalla välttämätön pyllistely siis vaikeaa! En kuitenkaan jäänyt toimettomaksi vaan pakotin erään orkesterimme jäsenistä vetämään keikan ns. kommandona eli ilman alushousuja, itse otin hänen alushousunsa. Toimivaa! Ajattelin etten paljastaisi tätä temppua yleisölle mutta paljastin kolmannen biisin jälkeen.

Riihimäki Rockin vip-teltassa oli hyvää ruokaa ja Michael Monroe joka on ehkä maailman ihanin, ja sitten joku vaaleanpuna-t-paitainen urpo mies joka huuteli Makkoselle (me asioista perillä olevat tahot käytämme Monroesta tätä lempinimeä) että ”Maikkeli, tuu tänne, paa nimmari, tuu nyt tänne Maikkeli”, ja kun Makkonen ei tullut, hän huusi ”mun 8-vuotias poika diggaa sua, mulukku”. Aikoinaan olin Nylon Beatin tyttöjen kanssa kerran Manalassa ja siellä tuli joku jurrinen setä heille huutamaan että ”minun lapseni kuuntelee teitä ja te olette täällä!” Miksi ihmiset eivät osaa katsoa peiliin, kysyn vain! Miksi urpoja vaaleanpuna-t-paitaisia äijiä päästetään vip-telttoihin? Sama ääliö yritti saada myös multa nimmaria, mutta kieltäydyin vedoten hänen huonoon käytökseensä.

Mutta viis vipeistä, keikalla oli ihqua! Kauniit kesäfestarit, kiihkeä meininki. Kaikkialla on niin kuuma koko ajan. Kuuma oli myös Euran Sieravuoressa, jonne meno vähän jännitti, sillä viimeksi, meidän omasta mielestä loistavan keikan jälkeen, joku hullu känninen muija riekkui ehkä tunnin (tai vartin, mutta se tuntui tunnilta) siinä lavan edessä ja huusi ”tää on kauheinta mitä mun elämässä on ikinä tapahtunut!” En ihan tiedä mikä häntä harmitti, jostain syystä hän uskoi että me emme arvosta Euraa. Tämä oli väärä kuvitelma ja aiheutti meissä kovasti mielipahaa, olimmehan antaneet kaikkemme.

Tällä kertaa tunnelma oli saapuessamme paikalle hyvin positiivinen, joskin känninen. Saimme takahuoneeksi kaksi mökkiä, joista toisessa makasi alaston mies sängyllä ja katsoi telkkaria! Rock’n'roll never dies! Roudaus myöhästyi hieman, sillä karaokeisäntä sai sairaskohtauksen ja vietiin ambulanssilla pois. Kaiken huipuksi huomasin unohtaneeni keikka-asuni! Sellaista ei ole sattunut vielä koskaan. Oliko kuuma hippikesä jo liian hippi? Jännitys tiivistyi! Onneksi mulla oli laukussa leopardikuvioinen mekko jota jostain syystä en ole käyttänyt koskaan keikalla, vain ns. normaalielämässä. Muistan kuinka kerran vuonna 2000 Niko sanoi mulle että ”sun normaalivaatteet on paljon paremman näköisiä kuin sun keikkavaatteet!” Loukkaannuin silloin, mutta nyt tarrauduin tuohon lauseeseen kuin hukkuva oljenkorteen: ehkä leopardi-tavismekkoni olisikin mitä parhain keikka-asu? Ja se OLI! Ja samoin oli keikkakin! Sieravuoren lomakeskus muuntautui hikiseksi rockklubiksi jossa laulu raikasi ja päät heiluivat. Menetin ajoittain kosketuksen todellisuuteen. Aivan ihanaa.

Nyt on ollut kokonainen viikko ilman keikkoja ja se ei ole ollut helppoa. Prkl. Onneksi kohta päästään Tampereelle! Lahteen! Hämeenlinnaan! Kaustisille! Nyt lähtee!

Rakastan Turkua ihan todella. Eilen illalla kävelin lämpimän ja valoisan kaupungin katuja ravintola Koomaan ja olin onnellinen. Kesän viimeisyys tekee hetkistä jotenkin ainutkertaisia. Kyse ei ole siitä, että olisin aiemmin ajatellut keikalle mennessäni että ”aina tää on tätä samaa” – itse asiassa en ole ajatellut niin koskaan, vaikka keikkoja on tahkottu satoja. Tuhansia? Koskaan ei ole kyllästyttänyt, mutta usein on stressannut: Tuleeko jengiä? Osaanko olla? Toimiiko ääni? Onko setti hyvä? Eilen katselin kaunista Turkua ja mietin etten pääse Koomaan keikalle pitkään aikaan, ehkä enää ikinä, kuka tietää – ja samalla tajusin, miten tyhmää olisi tuhlata hetkeäkään tästä ihanasta illasta hätäilyyn ja stressailuun.

Enkä sitten tuhlannutkaan, eikä Kooma pettänyt, taaskaan, tietenkään. Yhteislaulua ja riehumista ja naurua ja kaihoa. Ihana länsirannikon yleisö ja muutama ihanuus kauempaakin. Ihanat ystävät lavalla ja bussissa. Kiitos! Kaunis on rock’n'roll ja elämä. Siirrän siirrän paperini Turkuun, siirrän siirrän paperini Turkuun.