Elin lapsuuteni onnellisena Helsingin Töölössä äidin, isän ja kahden pikkusiskon kanssa. Harrastin tanssia, pianonsoittoa, erilaisia kerhoja, lukemista ja kirjoittamista. Tanssiharrastus vei minut Helsingin Tanssiopiston vapaaoppilasluokalle: meillä oli 6-7 tanssituntia viikossa, ja monet ryhmästämme pyrkivät ja päätyivätkin ammattitanssijoiksi. Minä rakastin tanssia aina, mutta en osannut treenata siten että minusta olisi tullut hyvä. Itse asiassa muistelen olleeni jokseenkin ryhmämme paskin koko tanssivuosieni ajan. Jostain syystä se ei haitannut – siitä huolimatta lumouduin Flashdance-elokuvasta, kirjoitin kaikkialla ”I Love Dance” ja haaveilin tanssijuudesta New Yorkissa. Tanssiryhmästä saadut kaverit olivat todella tärkeä yhteisö, meillä oli ihanaa yhdessä.

Lempikirjojani lapsena olivat tyttökirjat (Runotytöt, Anna-kirjat, Eeva-kirjat, Pikku naisia) sekä nuorten seikkailukirjat (Neiti Etsivät, Viisikot, Seikkailu-sarja). Kirjoitin paljon runoja ja tarinoita. Runoidessa esikuvani oli Saima Harmaja, jonka dramaattista tyyliä jäljittelin: ”Haudan hiljaa ympäri kipeän pääni / leijui joku kauhea. Välittänyt / en siitä, kunnes sanoi eräs ääni: / hahaa, olet tuskassa, nauran nyt!”.

Koulussani Taivallahden ala-asteella olin musiikkiluokalla, ja ala-asteen kolmannella luokalla meille tuli opettajaksi karismaattinen Pirkko Tiensuu. Hän laulatti luokkamme kuoroa päivittäin, ja esiinnyimme usein. Luokassamme oli hyvä henki ja tärkeitä, ihania ja kiinnostavia ihmisiä. Pari viime vuotta olemme ala-astekavereiden kanssa kuoroilleet taas useiden vuosien tauon jälkeen, se on ollut mahtavaa! Ala-asteen aikainen musisointi opetti mulle musiikista todennäköisesti paljon enemmän kuin Helsingin Konservatoriossa saadut piano- ja teoriatunnit. Sielläkin opettajani olivat mukavia, mutta en saanut jotenkin mitään otetta klassiseen musiikkiin. Se oli toki mielestäni kaunista (ainakin ajoittain), mutta jotenkin ihan eri asia, eri planeetalta kuin se musiikki, jota kotona kuunneltiin ja josta oikeasti pidin: Beatles, Tuomari Nurmio, Juice Leskinen.

11-vuotiaana kuulin Dingon Levottoman tuhkimon radiosta, ja tuo kokemus muutti elämäni. Tai siltä se ainakin tuntui. En ollut ikinä kuullut mitään niin ihanaa! Uudet maailmat avautuivat silmänräpäyksessä. Kaihoa. Suuruutta. Itkuista iloa ja kikattavaa kaipausta. Kuuntelin Dingon Nimeni on Dingoa ja myöhemmin Kerjäläisten valtakuntaa kasetlta taukoamatta. Myöhästelin tanssitreeneistä ja koulusta kun olin jäänyt veivaamaan samoja biisejä yhä uudelleen ja uudelleen. En usko että olisin muusikko ilman Dingoa, tai ainakaan vastaavaa syvää ja kiihkeää kokemusta.

Yläasteella Dingon aika oli jo vähän ohi. Kuuntelin sitä puolisalaa edelleen, mutta maailmaan tuli muitakin bändejä: Hassisen Kone. Sielun Veljet. Pelle Miljoona. Neljä Ruusua. Eppu Normaali. Miljoonasade. Juliet Jonesin Sydän. Stone. Metallica. Anthrax. Alice Cooper. Whitesnake. Janis Joplin. AC/DC. Kävin Lepakossa ja Lintsillä keikoilla ja kuuntelin kaiket yöt levyjä huoneessani.

Innostuin myös teatteriharrastuksesta, ja menin luokkakaverini Isa Lehdon kanssa koulumme Etu-Töölön yläasteen teatterikerhoon. Sen voimahahmo, ihananannäköinen punkkari Tiina, sanoi olevansa menossa Nuorisoasiainkeskuksen teatterileirille seuraavana kesänä. Minä ja Isa menimme myös, ja leiri oli uskomaton kokemus. Sitä vetivät karismaattiset Tuula Tiittula ja Matti Salo, ja teatterin tekemisen lisäksi siellä myös valvottiin öitä, puhuttiin elämästä ja kaikesta tärkeästä ja musisoitiin paljon: joka ilta laulettiin lauluvihkoista erilaisia suomalaisia biisejä. Leirillä oli myös Kalle Ahola (joka sittemmin perusti Don Huonot) ja hänen kaverinsa Samuli Mäkisalo (jonka tuleva bändi taas oli Pohjannaula), ja he tekivät omia biisejään ja esittivät niitä muille. Tämän esimerkin sekä punkin ja elämän innoittamana minäkin uskalsin tehdä muutaman oman kappaleen.

Seuraavana kesänä lähdin tanssikaverini Minna Haapkylän kanssa Helsingin kaduille soittamaan, sillä meillä ei ollut kesätöitä eikä taskurahaa. Soitimme minun biisejäni ja jotain satunnaisia lauluja yläasteen musiikinkirjasta, mm. Jänöjussin mäenlaskun, joka oli ehkä hieman outo valinta kesähelteillä soitettavaksi. Huomasimme pian tarvitsevamme joukkoomme vahvistusta, ja pyysimme mukaan luokka- ja teatterileirikaverini Isan. Tästä katusoittoryhmittymästä muodostui Tarharyhmä-niminen orkesteri. Minä ja Isa menimme syksyllä Kallion lukioon ja aloitimme kitaratunnit Harjun nuorisotalossa. Harjun nuorioso-ohjaajilta kuulimme taitavasta tyttörumpalista, joka kaiken lisäksi oli meidän koulussa: hän oli Nöksy Niiniluoto.

Tarharyhmä teki kaksi demoa Harjun demostudiossa: niissä oli minun ja Isan biisejä, ja kesällä myimme niitä katusoittomme lomassa. Demojen avulla pääsimme Welldoneen Sampo Laurikaisen keikkamyyntiin. Sampo lähetti demomme Pokoon Epe Heleniukselle, ja pian meillä olikin levytyssopimus! Ensimmäinen Tarhis-sinkku Päiväunia/Hyvästi ilmestyi 1992, siis samana vuonna kun minä, Isa ja Minna kirjoitimme ylioppilaaksi, ja ensimmäinen kokopitkä levy Tappopoppia vuonna 1993. Jossain vaiheessa vaihdoimme keikkamyyjää ja menimme Jouko Karppaselle, joka edelleen myy meitsin keikkoja.

Karppasen hoteissa teimmekin paljon keikkoja ja ajelimme bussilla halki Suomen. Meillä oli yleensä vain yksi teknikko, Kari Lahti, ja tämä merkitsi, että mekin osallistuimme kamojen roudaukseen (toisin kuin nykyään). Sen lisäksi ajoimme usein yötä myöten kotiin Helsinkiin, vaikka kuinka oltaisiin oltu Nivalassa tai kauempanakin. Voi siis hyvällä syyllä sanoa kiertue-elämän olleen raskasta. Siitä huolimatta nautin siitä kovasti ja ajattelin, että juuri tätä haluan tehdä. Toinen levy, Hysteerinen harmonia, ilmestyi 1994, ja samana syksynä Teatterikorkeassa opiskeleva Minna lähti vaihto-opiskelijaksi Pariisiin, ja hänen tuuraajakseen tuli Hunajamelonien basisti Paula Ojajärvi (nyk. Herkman).

Paulan kannustuksesta menin Pop&Jazz Konservatorion kesäleirille kesällä 1995, ja tapasin siellä melkein kaikki niistä muusikoista, jotka soittavat ensimmäisellä soololevylläni Pitkä ihana leikki: Janne Lehdon, Jan Pethmanin ja Visa-Pekka Mertasen. Vuonna 1995 oli myös Tarharyhmän hajoamisvuosi – kaikilla oli niin paljon kaikkea muuta, ja kolmannen levyn tekeminen tuntui musertavan raskaalta taakalta. Nöksy oli eronnut bändistä jo edellisenä vuonna kun ei jaksanut keikkailua.

Samana vuonna sain kutsun Hunajameloneihin: heidän kosketinsoittajansa oli juuri lähtenyt, ja minua pyydettiin tuuraamaan. Olin treenannut lähinnä klassista pianonsoittoa ja kykyni soittaa sointumerkeistä oli surkea. Siitä huolimatta lähdin innoissani mukaan. Melonivuoteni olivat hurjan hauskoja, meillä oli paljon keikkoja ja oli kivaa olla välillä ns. takarivissä eikä koko ajan siinä edessä huutamassa.

Samaan aikaan olin varma siitä, että halua jatkaa biisintekoa, vaikka Tarharyhmää ei enää ollutkaan. Halusin myös laajentaa ilmaisuani säveltäjänä, mutten oikein tiennyt, miten. Kerran sitten törmäsin kadulla Costi Snellmaniin, jonka Kultainen kissa -levyä olin diggaillut hulluna, ja jonka Costi-bändin kanssa Tarhiksella oli ollut joitain yhteisiä keikkoja. ”Osaan ehkä kaksi komppia kitaralla, ja pianistina oon kiinni nuoteissa ja klassisessa musiikissa”, valitin. ”Sä tarviit rumpukoneen!” sanoi Costi, ”sieltä kun kuuntelee vaan komppeja niin voi ajalehtia siinä päällä ja tehdä mitä vaan, se oma taito ei silleen samalla tavalla rajoita.” Marssin tästä innostuneena heti kauppaan, ja siellä myyjä sanoi, että ”Rumpukoneet on passé, ota tästä tällanen Rolandin PMA5-sekvensseri, täällon kaikkia komppeja ja soundeja ja tänne voi ohjelmoida biisejä!” Ostin koneen ja tavasin sen manuaalia monta päivää, ja sitten sukelsin sen uskomattomien ysärikomppien maailmaan. Tein sillä kaikki biisit ja demot vielä Se ei olekaan niin -levyllekin. Melonikeikoilla se toimi soundimodulinani. Käytin sitä niin paljon, että sen midiliittimet (silloin ei todellakaan ollut mitään usbeja) hajosivat vähän väliä, mutta Musiikki Fazer ne aina uskollisesti korjasi.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin mennyt Helsingin Yliopistoon lukemaan suomen kieltä. Joskus vuonna 1996 hain tutkimusavustajaksi laitoksen uuteen projektiin, ja hämmästyksekseni pääsin! Aluksi me tutkimusavustajat lähinnä aakkostimme aineistoa, mutta myöhemmin pääsimme kirjoittamaan artikkeleita ja pitämään esitelmiäkin. Pidin kielentutkimuksesta ja työkavereistani todella paljon, ja edelleen tapaan noita ihmisiä ja olen kiinnostunut noista asioista. Lopetin työt suomen kielen laitoksella, kun musiikki alkoi viedä kaiken ajan.

Pop&Jazz Konservatorion leirin jälkeen aloin opiskella kyseisessä koulussa pianonsoittoa, ja jouduin siis ottamaan sointumerkeistä soittamisen haltuun. Oli jokseenkin turhauttavaa soittaa idioottimaisen helppoja juttuja joita ei osannut ollenkaan, kun kuitenkin olin pitänyt itseäni ihan kelvollisena pianistina. Samaan aikaan soitin Hunajameloneissa koskettimia ja HOS Big Bandissa pianoa. Olin bigband-pianistina säälittävä ja kosketinsoittajanakin epävarma, mutta elämä opetti, ja hiljalleen sointujen seiskat ja terssit alkoivat löytyä sormiin. Edelleenkään en todellakaan palkkaisi itseäni mihinkään projektiin soittamaan pianoa, mutta biisintekoon ja muusikkouteen opiskelusta on ollut hyötyä.

Vuonna 1997 soitin viimein pitkällisen pohdinnan ja epäröinnin jälkeen Pop&Jazz Konservatorion leirillä tapaamalleni Janne Lehdolle, jonka tiesin mahtavaksi ja näkemyksekkääksi kitaristiksi. Mulla oli muutama biisi tehtynä, ja musiikillisesti halusin olla jotain sellaista kuin Alanis Morrissette, jonka Jagged Little Pill -levy oli saanut minut itkemään ja hihkumaan innostuksesta muutamaa vuotta aiemmin. Yksi biiseistä oli Satumaa-tango, johon Janne kehitti ihanan riffin. Painuimme pian tuttuun Harjun demostudioon tekemään demoa, jonka äänitti jo Tarhis-ajoilta tuttu Juha Kapiainen. Warnerin Pekka Ruuska sainasi minut tämän demon perusteella vuonna 1998, ja ensimmäinen sinkku Satumaa-tango julkaistiin alkuvuodesta 1999.

Bändi on aina ollut mulle erittäin tärkeä yhteisö. Alkuvaiheessa Janne Lehto teki suurimman osan sovituksista, myöhemmin luova sovitusvastuu on jakaantunut – joskus kyseessä on yhteissovitus, joskus taas jonkun soittajan ideoihin perustuva. Joskus harvoin mulla itselläni on selkeä visio siitä että biisin pitää mennä näin eikä mitenkään muuten, mutta yleensä janoan muiden luovaa panosta biisien sovituksiin. Sävellys ja sanoitus on yksinäistä puuhaa, ja on ihanaa päästä välillä tekemään ryhmätyötä. Biisitkin jotenkin kirkastuvat kun niihin tulee mukaan uusia näkökulmia. Bändin jäsenet ovat siis minulle välttämättömiä ja täkeitä työkavereita – tämän lisäksi he ovat myös rakkaita ja läheisiä ystäviä. Nykyään bändimme kokoonpano on Mikko Kosonen – kitara, Tero Pennanen – koskettimet, Niko Kokko – basso ja Marko Timonen – rummut. Vuonna 2008 ilmestyneellä Superpallo-levyllä luovaan työryhmään liittyi myös tuottaja Riku Mattila, joka tuottaa myös tulevan levyn.

Soolourani on siis jatkunut nyt yli kymmenen vuotta. Tänä aikana olen julkaissut viisi studiolevyä (huhtikuussa 2010 ilmestyy kuudes), yhden konserttitaltioinnin ja yhden kokoelmalevyn. Levyt ovat myyneet enemmän kuin olen osannut toivoa, ja kaikenlaisia palkintojakin on siunaantunut. Olen tästä kaikesta hyvin onnellinen ja kiitollinen. Ehkä kaikkein onnellisin ja kiitollisin olen kuitenkin aina silloin kun menen yleisön eteen ja kohtaan siellä ne kaikki ihanat innostuneet kasvot, tutut ja uudet, ja tuntuu että nuo ovat mun puolella. Siellä me sitten yhdessä heilutaan ja nauretaan ja itketään ja hiki roiskuu. Siis kiitos! Nähdään taas tien päällä!