Rakastan Turkua, kirjoitin facebook-statukseeni toissa päivänä, ja välittömästi alkoi soida päässä hieno Jope Ruonansuun versio Chydeniuksen Jos rakastat -laulusta: Minä rakastan turkulaisia, miehiä naisia Mattia Teppoa Ruohosen Seppoa niin ikään mä diggaan! Koiviston Tellua Assin Hellua, Maunoakin vaikkei ookaan se enää pressa. Hyvä Jope!

Rakastan Turkua ihan todella. Eilen illalla kävelin lämpimän ja valoisan kaupungin katuja ravintola Koomaan ja olin onnellinen. Kesän viimeisyys tekee hetkistä jotenkin ainutkertaisia. Kyse ei ole siitä, että olisin aiemmin ajatellut keikalle mennessäni että ”aina tää on tätä samaa” – itse asiassa en ole ajatellut niin koskaan, vaikka keikkoja on tahkottu satoja. Tuhansia? Koskaan ei ole kyllästyttänyt, mutta usein on stressannut: Tuleeko jengiä? Osaanko olla? Toimiiko ääni? Onko setti hyvä? Eilen katselin kaunista Turkua ja mietin etten pääse Koomaan keikalle pitkään aikaan, ehkä enää ikinä, kuka tietää – ja samalla tajusin, miten tyhmää olisi tuhlata hetkeäkään tästä ihanasta illasta hätäilyyn ja stressailuun.

Enkä sitten tuhlannutkaan, eikä Kooma pettänyt, taaskaan, tietenkään. Yhteislaulua ja riehumista ja naurua ja kaihoa. Ihana länsirannikon yleisö ja muutama ihanuus kauempaakin. Ihanat ystävät lavalla ja bussissa. Kiitos! Kaunis on rock’n'roll ja elämä. Siirrän siirrän paperini Turkuun, siirrän siirrän paperini Turkuun.