Otsikko on rivi tulevalta levyltä. Mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitä että laulamaan oppii laulamalla? Niin varmasti on. Mutta joskus pelkkä harjoittelu ei auta vaan tarvitaan apukeinoja.
Mun ääni oli hyvin riekaleisessa ja tukkoisessa kunnossa vuonna 2005, kun Se ei olekaan niin -levy ilmestyi. Syynä saattoi olla pitkään jatkunut laulaminen ns. väärällä laulutekniikalla, tai sitten ääniongelmat johtuivat henkilökohtaisen elämäni ongelmista: erosin edellisenä vuonna ja jouduin lööppeihin, se oli raskasta ja nöyryyttävää aikaa. Oli syy mikä tahansa, oli joka tapauksessa selvää, että näin ei voi jatkua. Keikalle meneminen tuntui välillä ylivoimaiselta, kun ääntä ei meinannut lähteä kurkusta ollenkaan. Yleisö oli aina aivan ihanaa eikä koskaan tuominnut, mutta tuntui pahalta kun laulaminen oli taistelua eikä siitä oikein pystynyt nauttimaan. Treenaaminen oli melkein mahdotonta – yhden treenipäivän jälkeen piti aina pitää ainakin yksi lepopäivä, että pystyi taas laulamaan ollenkaan.
Kitaristilegenda Peter Lerchen ehdotuksesta menin osteopaatille. Aiemmin olin toki ravannut kaiken maailman foniatreilla ja hierojilla ja puheterapeuteilla vaikka kuinka, mutta mikään ei auttanut ongelmaani. Ääni tuntui puristeiselta, kurkku oli krampissa. Osteopaatti Matti Virkkunen tutki asentoani ja kuvaili, miltä minusta ehkä tuntuu ääniongelmien ollessa pahimmillaan. Hänen kuvauksensa osui täsmälleen nappiin – juuri noin. Hän kertoi myös, että ongelma johtuu siitä että asentoni on väärä: selkäni on liian suora, lantio tukossa, kaula väärässä asennossa. Tilanne voidaan korjata, mutta se vaatii töitä: säännöllistä joogaa ja säännöllisiä hoitoja. Lenkkeilyä ei kannattanut jatkaa, sillä se rasittaa ristiselkää ja sitä kautta niskaa ja hartioita. Sauvakävely ja sulkapallo olivat suositeltavia liikuntamuotoja.
Koska olin epätoivoinen, tein kaiken mitä käskettiin. Olin aloittanut astangajoogan New Yorkissa, ja jatkoin sitä nyt. Joogasin neljästi viikossa läpi vuoden, lomillakin. Voisi kuvitella että tällaisen treenin seurauksena näyttäisin nyt Petri Räisäseltä tai Madonnalta, mutta näin ei valitettavasti ole. Joogani on melko kevyttä, rentoa – sen tarkoitus on avata kroppaa ja hiljalleen vahvistaa oikeita lihaksia, ei toimia huippu-urheilun kaltaisena treeninä.
Kävin myös koko ajan osteopatiassa. Pikku hiljaa ääniongelmat vähenivät. Eivät tietenkään heti loppuneet, mutta vähenivät. Kävin laulutunneilla ja hain kadonneita ääniä.
Sitten kuulin uudesta laulutekniikasta nimeltä Complete Vocal Technique, CVT, eli kuten hiljattain suomennettu termi kuuluu, kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka. Monet laulajaystävistäni kehuivat sitä kovasti, ja kun Helsingissä järjestettiin viikonloppukurssi aiheesta, menin kiinnostuneena kuuntelemaan.
Kurssi kiehtoi ja innosti minua, ja tutkin tekniikkaa lisää kotona netistä tilaamastani oppikirjasta. Myöhemmin menin vuoden kestävälle laulukurssille hakemaan lisää oppia, ja nyt käyn säännöllisesti CVT-opissa Riitta Keräsen tunneilla. Tekniikka on ollut minulle täysin mullistava asia. Se on hyvin konkreettinen ja monipuolinen. Ajatus moodeista ja soundiväreistä on auttanut minua löytämään valtavan määrän lisää sävyjä ääneen ja vähentämään laulamiseen käyttämääni voimaa. Konkreettinen tieto äänenkäyttöön liittyvistä asioista vähentää pelkoja: en enää luule, että jos laulan vahingossa jonkun äänen vähän huonosti, se tuhoaa ääneni kokonaan. Tai että jos laulan liian kovaa, maailma tai ainakin kurkkuni tuhoutuu (itse asiassa useat ääniongelmat johtuvat siitä, että laulaa liian hiljaa). Valtava valikoima keinoja soundivärin laajentamiseen ja efektien lisäämiseen antaa uskomattoman paljon itsevarmuutta: se, miltä kuulostan, on oma valintani, ei mikään käytännön ja säälittävän kurkkuni sanelema pakko.
Tämän uuden levyn lauluäänistypäivinä olen käynyt joka aamu osteopatiassa. Siellä kroppani aukeaa jo erittäinkin hyvin, mutta se ei vielä pysy auki kovin montaa päivää. Vielä joskus tulee aika jolloin pärjään ihan pelkällä kotijoogalla, mutta se ei valitettavasti ole vielä.
Kroppa auki onkin sitten mahtavaa laulaa CVT-oppien mukaan. Treenailin tulevan levyn biisejä laulutunnilla pitkin syksyä. Kerran lauloin Anteeksi-kappaletta treenikämppädemon tahtiin. Lauluopettajani Riitta sanoi että ”se oli hyvä, hieno curbing (curbing on yksi cvt-moodeista), mikä mietityttää? Mitä haluat muuttaa?” (CVT:n perusajatuksia on, että laulajan täytyy itsensä haluta jotain soundia, ja opettaja ohjaa sitten tähän suuntaan – opettaja siis ei sano, mihin soundiin hänen mielestään tulee pyrkiä.) Sanoin että nyt tuntuu ihan hyvältä, mutta kun äänitettiin tästä demoa studiossa niin kuulostaa ihan paskalta ja vire on mitä sattuu. Ja sitten soitin hänelle kyseistä demoa. ”Haa!” sanoi Riitta, ”mutta tossa sä laulatkin eri tavalla kuin äsken. Laulat hiljempaa, ja ääni ei mee curbingiin vaan jää hillumaan curbingin ja neutralin väliin, ja se taas aiheuttaa vireongelmia ja kaikkea sitä muuta mistä puhuit. Jos haluat laulaa biisin hiljempaa, sun pitää vaihtaa moodi neutraliksi.” Valitsin curbingin, ja tosiaan, ongelma korjaantui heti.
Ja nyt kun me oltiin studiossa, kävi samoin: ihmettelin että miksi tää kuulostaa ihan ankeelta, ja sitten muistin syksyisen laulutunnin. Biisi on aika hiljainen, ja kuulokkeet päässä ihan lähellä mikkiä en vain uskaltanut laulaa tarpeeksi kovaa. Siirryin vähän kauemmaksi mikistä, ajattelin vain että nyt ihan vähän kovempaa, tää menee hyvin, ja siinä se oli, hyvä lauluraita, yhdellä otolla (no ei nyt sentään ekalla, toka otto tais olla se kuningasotto). Muutenkin ollaan vedetty kaksi tai kolmekin biisiä päivässä, mikä on mulle aivan ennenkuulumatonta.
Näiden kokemusteni vuoksi en voi muuta kuin suositella CVT:tä ja osteopatiaa kaikille! Ja niiden yhdistelmää varsinkin kaikille joilla on ääniongelmia. En väitä että kuulostaisin yhtäkkiä Whitney Houstonin, Aretha Franklinin, Celine Dionin ja Beyoncén yhdistelmältä (hmm, siinä sitä vasta oliskin!), mutta lauluraidat kuulostavat siltä että tolta noiden pitääkin kuulostaa. Studiossa olo on nyt hyvin iloista, innokasta ja nautittavaa.
